Niinpä niin, taas on 2 viikkoa hurahtanut koulussa ja kaikenlaista tapahtunut. Kaikkea en taaskaan muista tähän kirjoittaa, eikä aikaisemmin ole ollut voimavaroja/aikaa moiseen.
Nämä 2 viikkoa ovat jälleen kuluneet biologian ihmeellisen maailman parissa, kimppuja sitoessa ja kransseja tehdessä. Ensimmäiseen todelliseen haasteeseen tämän koulussa vietetyn ajan aikana törmäsin biologian saralla, kun se osoittautui luultua vaikeammaksi oppiaineeksi. En ymmärrä miten minulla oli biologia lukiossa 10 ja miten kummassa sain siellä soluopista kympin ja kaiken lisäksi se oli joskus tavoitteeni kirjoittaa reaalina, mikä ei kyllä kuitenkaan milloinkaan toteutunut. Kirjoitin lopulta maantiedon. Mutta asiasta kolmanteen... Jo ennen koulun alkua haaveilin kimppujen sitomisesta ja kaikenlaisesta näpertämisestä kukkien kanssa. Kimppusidontakokeessa koin kuitenkin pettymyksen, joka kirveltää vieläkin mielessä, ja se sai minut miettimään suuntautumistani uudestaan.
Olen kyllä päättänyt suuntautua kukkapuolelle, mutta sen sisällä tapahtuu ensi vuoden syksynä vielä toinen suuntautuminen joko kukkakaupan tai puutarhakaupan puolelle. Olen näiden kimppujen sitomisen jälkeen harmitellut monenlaisia asioita, kuten sitä, etten pääse irtaantumaan niistä omista vahvoista raameistani ja näkemyksistäni. Olen luonteeltani aika vahva persoona. Muodostan aika nopeasti omat vahvat mielipiteeni ihmisistä ja asioista, ja kerran päätöksen tehtyäni mieltäni en kovin helposti muuta, tai myönnä tekemiäni virheitä. Lannistun myös helposti, kun epäonnistun tai saan kritiikkiä jostakin, mutta kaikesta huolimatta olen todella sisukas ja yritän parhaani aina loppuun asti. Tässä ensimmäisessä kimppukokeessani koin melkein paniikinomaisia tuntemuksia, kun aikaraja iski vastaan ja tuntui, etten saisi kimpustani koskaan millään tavalla edustuskelpoista, jotta sen olisi voinut opettajalle näyttää. Sain sen kuitenkin valmiiksi ja arvosanaksi siitä sain ihan hyvän, vaikka tavoitteeni oli parempi. Tiedän, ettei kukaan ole seppä syntyessään, mutta joskus kyllä tuntuu siltä, että toiset sitä ovat...
Tällä kuluvalla viikolla tein koulussa ensimmäisen kranssini havuista. Sen teko sujui ihan hyvin, jopa yli odotusteni, mutta kun pääsin koristeluvaiheeseen, niin johan karkasi jälleen homma hallusta. Luonteenpiirteisiini voi lisätä vielä rönsyilevyyden ja värikkyyden, koska niitä minä olen. Vaikka opettaja kovasti sanoi, että vähempi on enempi, niin minun on ainakin todella hankalaa jättää askarteluani vain pariin pieneen yksityiskohtaan. Niitä kun täytyy olla paljon! Pyrin aina olemaan massasta erottuva ja rajojen rikkominen on minulle melkein henkireikä. Kontrastivärit ja vastavärit vetävät minua puoleensa, mutta pastellienkin käyttö sujuu ongelmitta. Se riippuu hieman aina päivästä ja mielialasta milloin haluan käyttää voimakkaita värejä ja pastelleja, mutta koskaan en erehdy niitä kuitenkaan sekoittamaan keskenään. Tietyt rajat pitää kuitenkin osata jättää rauhaan...
Näihin kahteen viikkoon mahtui myös ensimmäinen märkäsieneen tehty kukka-asetelma, joka noudatteli melko paljon samoja raameja kimppusidontakokeessa tekemäni kimpun värien ja kukkien kanssa. Pahoittelen, ettei ole nyt kuvia näyttää, koska en ole jaksanut niitä muokata. Olen kyllä pyrkinyt näistä askarteluistani kuvia ottamaan ja lisäilen niitä luultavasti myöhemmin paremmalla ajalla tänne.
Pari sanasta vapaa-ajan harrastuksestani kasvien parissa:
En ole vielä kertaakaan tänne blogiini hehkuttanut sitä uutta rakkautta, jonka löysin tästä kasvien ihmeellisesti maailmasta. Olen aina ollut sitä mieltä, että nämä paavalinkukat (santut!) ovat rumia kukkia, koska olen niitä täällä kotona äidin toimesta nähnyt niin paljon ja usein. Viime postauksessa kerroin, että pääsimme koulussa tutustumaan Huiskulan kukkatukkuun ja sieltä mukaani tarttui pinkki santtu, johon lopulta rakastuin niin, etten raaskinutkaan sitä äidille antaa, vaikka se oli tarkoitus. Se johti sitten siihen, että suunnistin kukkakauppaan ja sieltä mukaani tarttui yllättäen kolme muuta santtua. En pidä niistä tavallisen värisistä yksinkertaisen näköisistä paavalinkukista, vaan nämä kerrotut versiot ja moniväriset ovat niitä, jotka minua viehättävät ja olenkin ottanut tavoitteekseni metsästää harvinaisempia santtuja. Rakkaus näitä kukkia kohtaan paisui sellaisiin mittoihin, että päädyin ostamaan näille kullanmuruille oman kasvilampun ja 2-kerroksisen hyllynkin ja kiikarissa on pistokkaiden ottaminen ja niiden kasvattaminen. Olen alkanut kiikaroida myös muita eksoottisemman näköisiä kasveja, kuten pitsilehteä ja pilkkulehteä. Minulla on myös jo 6-vuotias Nepenthes alata ja vähän aika sitten ostin sille kaveriksi toisenlaisen Nepentheksen. Tähän väliin täytyy sanoa, että tieto lisää tuskaa, nimittäin olen alkanut suurennuslasilla tiirailla näitä rehujani kaikenmaailman öittäisten varalta, kun äidin kanssa jo hänen kasveistaan hoitelimme harsosääski-invaasion ulos pakkaseen mullanvaihdon yhteydessä. Niille täysikasvuisille lentäville ärsykkeille järjestin oman mehubaarin, johon ne eivät kuitenkaan ole kertaakaan älynneet pörrätä ja jos ovat, niin eivät ainakaan ole ansaan jääneet. Ne ovat kyllä paljon vähentyneet sen jälkeen, kun niiden penikat heitettiin ulos ovesta.
Onneksi tästä mörskästä löytyi kasveilleni hyvä "talvehtemispaikka" ja lampun virittelykin onnistui ongelmitta. Siellä ne nyt kylpevät omassa solariumin tarjoamassa valokylvyssään ja askartelevat kovasti uusia kukkanuppuja ja kannuja! Sain hoitooni myös äidin parin vuoden vanhan santun, joka on jo jokin aika sitten lopettanut kukkimisen valon puutteen takia. Joskohan saisin sen nyt kukkimaan uudestaan. :)
